Suomalainen kotimaassa

  Elämme rakkauden lumiaikaa edelleen, sen huomaa Rantapuiston lumella. Niin siinä vain kävi, että talvi jatkuu, toisena hetkenä kevät vilkkuu antaen toivoa ja houkutellen keväisiin ajatuksiin ja unelmiin. Mutta kyllähän me vanhat konkarit tiedämme, ei vielä hötkyillä, vielä nautitaan talvesta. Vasta sitten kun kevään valo pakottaa hötkyilemään ja kaikki tunnusmerkit iskee päin naamaa. Sitä odotellaan, ei kuitenkaan ihan tyynenä, vaan levoton olo kurkkii nurkan takana. On yksi, jota vuodenajat ei paljon heiluttele. Se on Heinolan rautatiesilta. Yhtä jykevänä sen kivipilarit kannattelevat siltaa talvella kuin kesällä. Kaupunkikuvamme tukipilari on tämä näkymä. Katsoo sitä mistä kulmasta tahansa, aina se on sama kaarisilta, josta jo lapsuudessa runoa koulussa lausuimme. Ennen lausuttiin runoja runopiirissäkin, lie kuopattu jo kauan sitten. Kuntoportaita ylös noustessa sai energiaa tästä iloisesta hymynaamasta, joka oli levähdyspaikan tuolilla minua odottamassa. Nousu käviki

  Näin voisi oikeasti sanoa monella paikkakunnalla, Heinolassakin. Tosiasiassa sää on vaihdellut yhtä vilkkaasti kuin huhtikuun sää. On ollut pakkasta, suojaa, ja taas pakkasta ja suojaa. Yksi uskollisimmista elämänsulostuttajista on valo pimeydessä. Näin kauniita valoja on meillä Möljänpuistossa kulkijoiden ilona. Harva huomaa katsoa ylöspäin, en minäkään tiedä, milloin nämä valot on meille ilmestyneet, ne vain oli ilmestyneet. Onneksi lumipalloista on jotain sentään jäänyt jäljelle. Ei ole ihan helppo tunnistaa suuren lumipallon jäännöseräksi kuitenkaan. Nämä olivat varmaan lumilinnan alkua, mutta rakentajalta puuttui rakennuslupa, rahatkin pääsi siinä hötäkässä loppumaan ja sää teki kepposen. Jäljelle jäi vain sokkelin aineksia pari palaa, liian vähän. Minun sammakkoni ei hätkähdä sään muutoksia. Yhtä ihmeissään se on pakkasesta kuin märästä suojasään lumestakin. Taitaa olla harakan sukua, ei sekään paljon sään muutoksista hätkähdä. Puistol ehmus, Tilia x europaea Joku se