Suomalainen kotimaassa

Heinolan torilla pakkasessa, talvitavaroita, niin pitääkin, kuka nyt orvokin taimia ostaisikaan tai rantasandaaleita. Ihania ovat nämä tossukat, ne eivät ole huopatossuja, voisiko niitä sanoa tossukkaiksi? Nehän ovat kuin koruja, tekisi mieli ostaa, vaikkei tarvitsekaan. Milloin olet viimeksi syönyt kalakukkoa? Jos vastaan itse ensin, en muista. Näinkö meille käy, me hylkäämme jotain sellaista, jota meidän lapsemme eivät edes tunnista, saati lastenlapset, voi meitä. Torilla oli puolen kilon lanttukukkoja ja ahvenkukkoja. Tätä kirjoittaessani päätän ostaa seuraavalla kerralla ahvenkukon, ainakin harkitsen. Erilaisia päähineitä tuntui olevan jokaiseen makuun, nämä tupsupipotkin olivat niin houkuttelevan näköisiä. Tarvitsenko itse? Aina me tarvitsemme käden jatketta. Mikä olisikaan parempi kuin kunnon vanhanajan kori, ei mikään muoviherpake. Siis ostoksille Heinolan torille! Talventörröttäjien siemenet ovat monien Suomessa talvehtivien lintujen tärkeää ravintoa. Ne ovat esime

Vain helmikuussa on helmikuun hanget, vain helmikuun hanget lupaavat jotain, ne lupaavat ja sitä on kutkuttavaa odottaa. Se on aavistus, tuoksahdus, häivähdys – keväästä. Lunta kyllä riittää, sitä riittää vielä pitkään, se on helmikuun lunta, se on erilaista kuin tammikuun lumi. Vain helmikuussa voi nähdä helmikuun jääkiteitä ikkunassa kera rakkautta viestivän sydämen. Siinä se on, helmikuun helmi! Onko mitään pysähtyneemmän oloista kuin lumen alla olevat tyhjät venelaiturit? Ilman pilvistä välähdyksenä ilmestynyttä aurinkoa näky olisi kuin kuollutta hiljaisuutta. Nyt kuvassa on elämää, on toivoa antavaa lupausta, lupausta siitä, että kohta on laiturit täynnä veneitä. Nyt vain Tähtisilta suoltaa autoja pohjoiseen ja autoja etelään. Niiden on liikuttava edestakaisin, sillä jokaisella on oma paikkansa ja määränpäänsä. Kukaan ei talvella ajele leppoisesti maisemia katselemassa. Tänään kirjasto on monitoimitila, ainakin kaupungeissa. Tarkoittaako monitoimitila sitä, että se ei oikein