Jäähyväiset, syksylle . . .

Vielä hiukan, vain hiukan ruskaa, kuin pehmeiksi jäähyväisiksi.

Ajatuksiinsa vaipuneen kaihoisan tytön olkapäillä ja polvilla näkyy syksyn jäähyväisiä, oranssimaljakkaan pieniä alkuja. Leuan allekin on tuuli syksyn merkin lennättänyt.


Ollaan taas heittämässä jäähyväisiä, nyt heitämme ne syksylle ja sen väriloistolle.

Luonto elää hiljaiseloaan, ei kukkia, ei vihreää, ei solisevia puroja . . . .

mutta on paljon muuta, jälkiä lumella, lumipitsiä, jäätä, sorsia ja uimareita jääkylmässä vedessä, tyhjiä venelaitureita, jouluvaloja, puissa, pihoilla ja pienessä korissakin.


Siinä ovat kohdanneet jänöjussi ja orava. Ei ehkä samaan aikaan, mutta samoja reittejä kulkien kuitenkin, joko kohdaten tai väistellen.


Lumi putoaa hiljalleen ruohikkoon, nyt on käsityöihmisen helppo luoda työpiirustus. Kuka virkkaa pitsin ensimmäisenä, minä myöhemmin . . . .


Jää venerannassa kertoo, että joku on käynyt juomassa. Jano yllättää koirankin. Mikä onkaan mukavampaa kuin maistella kirkasvetisen järven vettä. Onhan se toista kuin oman kupin vesi, ainakin kylmempää.


Sorsille talvinen järvi ei taida olla sen kummempi kuin kesäinenkään. Niin mieluusti ne luikahtavat jäältä veteen ja taas kohta kiipeävät jäälle.


Avantouinti on Heinolassa suosittua ja helppoa, on avoin vesi uimarannan laiturin kyljessä. Mutta ei se tee vedestä yhtään lämpimämpää. Kylmää mikä kylmää. Hui!


Venelaituri on tyhjentynyt ja on talvisin hiljainen ja autio. Vähitellen veneet vaan häipyi yksi toisensa jälkeen kuin salaa, autius jäi jäljelle.


Kaupunkimme on oikea jouluvalokaupunki, suuret puiston kuusetkin muuttuvat joulukuusiksi. On aika hauskaa kulkea puistoissa pimeällä, hiukan kuin satumaassa astelisi. Tontut voivat vilahtaa kuusen allakin.


Oma kotikin muuttuu jouluiseen asuun luoden jouluisten valojen myötä viihtyisyyttä, karu marraskuun harmaus on kuin poispyyhkäisty. Eläköön valo!


Vanha kukkakorikin alkoi kukkia vanhojen pikkulamppujen myötä, eläköön valo.

Näin kuljemme valojen viitoittamaa tietä kohti joulua. Kohti sitä joulua, jota me voimme tyynin mielin odottaa, kaikki eivät nyt voi. Tämä on nyt meidän etuoikeutemme, olemme siitä kiitollisia. Siitä huolimatta valituksen ääniä kuuluu, ainahan niitä on jossain päin kuulunut. Kukapa meistä ei joskus olisi valittanut, joskus tyhjästäkin.


Tämä kuva muistuttaa aika hyvin meistä otettua omakuvaa. Siinä on kaksi harmaapäätä röhjöttämässä läjässä. Näin kävi meille kun rysähdettiin alamäessä samaan läjään. Pyöräni taka-akseli otti ja katkesi! Äkkipysähdys, vei samantien molemmat tantereelle.

Vain pari kylkiluuta tässäkin näkyy katkenneen, samoin meilläkin. Siis hyvin kävi, toisin kuin näillä, siihen ne jäivät ikuisiksi ajoiksi. Mikä on vanhan veneen ikuinen aika? Entä kahden vanhan veneen?


Joulun lähestyessä mielikuvitus saa luvan kanssa laukata. Minulla laukkasi. Tässähän on kelopuun kolossa tonttujen asunto. Kolon suuta vartioi naispuolinen soturi haarniskanaan hame ja valkoisen töyhdön koristama hattu. . . vai onko siinä sittenkin pieni karhu vartiossa?

Tähän tonttujen maailmaan me voimme jäädä, tähän rannalle seuraamaan joulun säveliä. Ne kaikuvat vettä myöten kaukaakin. Tänne kuului varmaan Hoosiannakin, jota Heinolan kirkossa laulettiin ensimmäisenä Adventtina. Kulkekaamme kohti joulua, me kaikki. 

 Anneli






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Uusi alku

Kevään iloja löytyy, löytyy!

Talven sävelet soittaa