Joulukuu jo saapuu, juhlariemut tuoden . . .

Heinolaan joulu saapuu lumi pöllyten. Taidamme saada sen kuuluisan muistoihin jäävän vanhanajan joulun. Lunta siihen taitaa riittää nyt kaikkialla Suomessa. Monet tulevat muistamaan tämän joulun juuri sinä vanhan ajan jouluna. Jokainen sukupolvi tarvitsee ihan omansa sellaisen.

Heinolan Lintuhoitola koki kiduttavan pitkään suljetun paikan kammon. Lintuinfluenssa pakotti sen linnutkin olemaan näkymättömissä. Moni kävi kuitenkin kurkkimassa, jospa . . Nyt on paikka taas auki, toivottavasti kävijät löytävät sen ja solmivat suhteensa uudelleen lempilintuunsa. Meillä ainakin Kaapo-korppi jo työntää Sepolle raakaa lihanpalaa verkon läpi ilahtuen käynnistämme.

Kotipihan pihlajat saivat pitkään säilyneen huurrevaipan iloksemme. Eivät edes punatulkut sitä varistaneet, niin tiukasti se piti pihlajanoksat otteessaan, kiva.

Joskus onnistaa, aurinko ja kuvaaja ovat samaan aikaan samassa paikassa. Talviaurinko ei anna armoa, se on niin hätäinen. Korkea koivu, ja sen komea latvusto, ei sitä normaalisti edes huomaa niska kenossa katsoakaan. Onneksi joskus osaa nostaa katseensa ylös. Nyt se on sinunkin ilonasi rakas lukijani.

Auringon metsästys on kiva laji, etenkin kun sen saa kiinni. Samoin metsästäjä iloitsee - - leijonasta, hirvestä. Tähän metsästykseen ei kuulu kuitenkaan veri eikä kuolema, onkohan muitakin eroja. Hetken aurinko on tätä korkeammalla, tässä vaiheessa on jo pakko pysähtyä sitä ihailemaan.

Lumi ja aurinko, siitäkö me suomalaiset hurmaannumme, taitaa olla niin. On niin hauska katsoa, kuinka näkymä muuttuu auringon siihen osuessa.

Tässä kulkee monenlaista kulkijaa, kesät talvet, hiihtäjiä ei nyt ole. Heinolan kaupunki säästää, ei tehdäkään latua, eikä siihen sivuun kävelijöille polkua. Ei edes aurata. Säästö on hölmöä, ainahan meillä on hölmöläisiä ollut, muistat kai ne hölmöläissadut. Peiton jatkot jne. No, ehkä taas ensi talvena tässäkin hiihdetään ja kävellään aurattua uraa. Odotellaan, ei tämä ole liikuntakaupungille hyvää mainosta, ei sekään, että seniorien kuntosali keskustassa lopetettiin. Voisikohan joku arvella, ettei eläkeläiset liikuntaa tarvitse?

Heinäsaaren rannassa aukeaa talvinen maisema. Joku on jo uskaltanut varoen liikkumaan jäällä ja tietysti sähköpyörälläkin siellä on jo viiletetty. Jänistä ja kettua jää kantaa, mutta paljon niidenkin jäljet vielä kiertelevät rantoja. Se samainen vanha ystävämme, aurinko, siellä se heijastelee Tähtihovin ikkunasta.

Lumi pehmentää ja kaunistaa metsää. Tämäkin näky oli ilman lunta hiukan sotkuisen näköinen, kaatuneita puita ja katkenneita oksia. Nyt kaikki on kuin aseteltuja odottamaan lumen pehmentämää laskeutumista. Siinä se on valmiina ihasteltavaksi.

Minulle rakas ”vesikoivuni” on taas jähmettynyt vangittuna jään otteeseen. Se on tässä vankilassaan koko talven. Usein jään pohtimaan, miten koivu tämän kestää. Vaikeaa on ymmärtää sitä. Aina keväällä riemulla kohtaan sen vapautumisen. Nyt käyn ihmettelemässä ja kannustamassa sitä. Urheilijatkin tarvitsevat kannustamista, miksei koivukin.

Itsenäisyyspäivänä meillä oli lippuvartio, uskollinen lippuvartio. Välillä vain toinen varis piipahti jossain asioillaan. Varikset kääntelivät päätään tarkistaen lähestyykö joku lipunhäpäisijä. Hyvin oli vartioitu, ei kukaan lähestynyt. Rankka hommaa istua viimassa korkean siperianpihdan latvassa.

Mitä olisi elämä tähän aikaan ilman jouluvaloja? Kuka muistaa sen ajan, jolloin pihat olivat ilman jouluvaloja vielä joulukuun alussa? Aamun pimeydessä ei olekaan aamun pimeyttä, kun jostain naapurista näkyy aina jouluvaloja. Meillä huurteinen pilvikirsikka on oiva tausta joulun sanomaa kertoville valoille.

Näihin joulun valoisiin ajatuksiin jäämme odottamaan joulua, sinä ja minä. Siunausta sinun ja läheisesi jouluun! Anneli