Talven pomppurataa

 Tammikuu jatkuu, melkoista pomppurataa ainakin Heinolassa on kuljettu. Aika vikkelää on ollut sään vaihtelu. Talven sylissä kunnolla ollaan, niin kai se on parasta, ei vielä haikaillakaan kevään tuoksuja. Niille on oma aikataulunsa, joka ei ole vielä, ei huomennakaan, ei. Salaa saa tietenkin kevätunia katsella, kukapa niitä voisikaan estää, ei minulta ainakaan.

Meillä on Heinolan nuorisolle luovutettu skeittipaikaksi entisen poliisilaitoksen, entisen paloaseman, voi olla vielä muukin entisen, halli. Nuoriso on merkannut sen omannäköisekseen. Ei sitä erehdy muuksi luulemaan - vanhainkodiksi ainakaan!

Jotain kovin inhimillistä, tässä hauskassa mäntypöllin päässä näkyy. Ilmeitä, korvia, kummastusta. Minulle ainakin oli uutta tietoa, että tämä tumma ei olekaan lahoa, vaan sinistymistä, joka männyllä voi tapahtua jo kahden viikon kuluttua puun kaatamisesta! Sinistymisen aiheuttaa sinistäjäsieni. Männylle siitä ei ole haittaa, oikeastaan päinvastoin, toisin kuin kuuselle.

Yksi tapa polttaa kynttilöitä on tämä. On huoletonta, ei tarvitse kantaa huolta, voi vain katsella ja iloita. Voi katsella, miten kynttilä raivaa itselleen tilaa, lumi kaikkoaa kauemmas, valo ottaa tilaa, se kaivautuu syvemmälle lumeen, valolla on lisää tilaa. . .

Talitiainen, Parus major Sinitiainen, Parus caeruleus

Metsän eläimet metsässä ilonamme, metsän eläimet ikkunamme takana, myös siinä ne ovat ilonamme. Vähitellen alkaa erottaa variksen talitiaisesta, jos joku ei ole sitä jo aiemmin erottanut. Voi seurata kilpailua, pörhistelyä, ystävyyttä, rakkautta en vielä osaa linnuilla erottaa. Onko linnuilla rakkaussuhteita? Sen tiedän, että syrjähyppyjä on, mutta tapahtuuko se rakkaudesta? Kuka sen nyt tietääkään?

Siinä se jatkaa elämäänsä, vanha 300 vuotias paanu ja hiukan nuorempi hevosenkenkä. Molemmat kuuluvat jotenkin vain minun elämääni, ehkä sinunkin lukijani. Ylhäällä on 50 vuotias viiniköynnöksen oksankappale, lähtöisin Kroatiasta Hvar´in saarelta. Hämmästelee varmaan lumikuormaansa, tyynesti sen kuitenkin kantaa.

Tyynesti kantaa lumikuormaansa myös Muonamiehenpuiston pensas. Ei oikein tunnista mikä pensas siellä nautiskelee puhtaan lumikuorman alla. Suunnattoman upeita ovat nämä lumen muodostamat puut ja pensaat, ei niitä väsy katselemaan. Ehkä ne tekevät hyvää meille, kun niitä niin mieluusti katsellee?

Seittitakiainen, Arctium tomentosum

Tämän pystypäisen lumiveistoksen pystyy tunnistamaan samaisessa metsässä. Siinähän seisoo seittitakiainen. Sen väkäsiä täynnä olevan siemenkodan saattaa löytää mistä paikasta tahansa metsäretken jälkeen vaatteistaan, sukista, selästä, niskasta.

Tällainen on nyt meidän vuosikausia aurattu Muonamiehenraitin polkumme, ei latua, ei vapaan hiihtotavan mahdollisuutta, ei lenkkeilijän kulku-uraa. Mutta – lenkkeilijä on ollut tavoistaan kiinnipitävä ja tehnyt siihen oman polkunsa. Hyvä polku, jota moni päivän mittaan käyttää. Hiihtäjät voivat hypätä autoonsa ja ajaa sukset katolla raviradalle hiihtämään, siellä on latu. Autottomat voivat odottaa ensi talvea, josko silloin . . .

Tällä kauniille polulle jäämme mekin taivaltamaan ja kuuntelemaan lintujen hiljaista talviääntelyä, sinä ja minä. Hyvää hyppelehtivän talven jatkoa 

Anneli