Heinolan hanget hupenee...

Tämä on minun lempinäkyni, tämä vene on lempiveneeni. Voiko vieras vene olla lempivene? Ehkä. Tämä vene ei ole päässyt veteen vähään aikaan, niin kauniisti sen edessä järviruoko saa rauhassa kasvaa. Tai voihan se käväistä vedessä, hellästi varoen edessään kasvavaa järviruokoa. Olisiko se mahdollista, ken tietää.

Tähän vaiheeseen talvea tämä räntäkuva on oivan ajankohtainen. Näkymä ikkunasta voi olla armollinen tai raastava, milloin mitäkin. Sitä tuttua maisemaa ei koskaan räntäsateessa erotu.  Aina jotain enemmän.

Mihin ovat oravat meiltä hävinneet? Tänä talvena ei niitä ole näkynyt samoin kuin ennen. Vain yksi orava on harvoin piipahtanut pihalla. Ovatko ne jääneet meidän lähimetsään, tuohon Muonamiehenpuiston terveysmetsään? Kuka tuonkin tietäisi.

Meidän oma laivamme ”Pyhäjärvi” odottaa rauhallisena kesää. Tiedä häntä vaikka kiihkeästikin odottaisi, muttei näytä sitä meille kulkijoille. Onkohan laiva vaihtanut jo omistajaa, jääkö se Heinolaan vai lähteekö muille maille. Aika näyttää senkin, niin monen muunkin asian. Tämä aika on sellaista, että oikein odotamme niitä oikeita ajanmerkkejä.

Tämä vesipeli ei vähään aikaan hievahda, vaikka tarvittaisi. Pelastusvene on niin täynnä jäätä ja lunta, onko tämä nyt sitten sitä vesilastia? On hauska seurata, milloin vene on ihan oikeasti vesikelpoinen, joko huhtikuussa? Kyllä varmaan, silloin se kipataan tyhjäksi päivystämään taas omalle paikalleen.

Möljänpuiston kaksi kyynelkoivua sinnittelivät ”oikeina lehtipuina” läpi talven. Vasta nyt ne luopuvat lehdistään, taitaa olla jo pakko. Niin paljon ovat tuulet ja sateet rääkänneet pikkuisia lehtiä, että nyt ne antavat periksi ja lähtevät vähitellen tuulen mukaan.

On kuin aarteen löytäisi hangelta kun tällaisen puunsälön löytää edestään. Löysin hangelta pienen ilonpisaran, siinä se lepäsi ja odotti vain, että löytäisin sen. Mikä arkipäivän ilo! Siinä vanhan puun sälössä on kaunista vihreää nuorta naavaa ja muutama lehtevä sormipaisukarveen röpelöinen lehdykkä. Ihan täydellinen kulkijan ilo.

Joskus erehtyy, olen kuullut, että viisaskin saattaa erehtyä, siis ei hätää. Luulimme näkevämme suuren ilon, kun tintit löytävät maissintähkän. Ei suinkaan, ei kukaan ole kiinnostunut viimevuotisesta tähkästä. Aivan kuin ne sanoisivat, että pitäkää tähkänne! Siinä se nyt odottaa, jos orava tulisi ja . . . odotellaan.

On joskus hauska jättää jotain kesäjuttuja ulos. Lumi ja jää saattavat muotoilla uusia näkyjä. Niin kävi tässäkin jo säiden kuluttamille aurinkokennoperhosille. Nyt ne ovatkin lumiperhosia, jotka selvästi nauttivat uudesta lumiasustaan.

Samaa voi sanoa tästä ruostuneesta unkarilaisesta tuulipyörästä. Ei se välitä lumesta eikä pakkasesta, se elää kuin kesällä, pyörittää propeliaan kun huvittaa, hieman kitisten, se on elämän merkki. Siis onko pakkokaan kaikkia kesäjuttuja korjata talven tieltä pois? On, ainakin ne, jotka ei kestä pakkasta tai katolta niskaan mätkähtävää lumikuormaa.

Nyt juuri on se aika, jolloin on ihan pakko ostaa jotain, jonka näkee elävän, kasvavan ja kukkivan. Itulehti, eli tulilatva on juuri siihen tarkoitukseen sopiva, punaiset pikkuruusut tuovat uskoa kevään tuloon, jos sitä muuten jää epäilemään. Tässä oiva lääke siihen tautiin!

Tähän pikkuruisten ruususten valtakuntaan jäämme, sinä ja minä. 

Anneli